Pohdintoja edelliseen artikkeliin

Yliopistossa ollessani jouduimme kirjoittamaan historiasta siten, että olimme siinä itse osallisena. Minun esseeni nimi oli Minä historiassa ja historia minussa. Tämä essee sai jotain ihmeellistä liikahtamaan sisimmässäni. Olin kyllä ollut jo hyvin tietoinen karjalaisista juuristani niin isän kuin äidin puolelta, mutta tämän esseen kirjoittaminen sai minut oikeastaan ensimmäistä kertaa oikein pohtimaan miten olin kokenut tai oikeammin huomioinut omat juureni. Haastattelin kolme kertaa äitiäni vuonna 2005. Oikeastaan niitä ei voi sanoa haastatteluiksi, koska emme koskaan pysyneet selkeissä rajoissa vaan äiti kertoili kaikkea muistamaansa. Yritin joskus palata selkeästi johonkin ajattelemaani teemaan ja siihen systeemiin, jota olin pitänyt runkona, mutta se ei oikein toteutunut. Loppujen lopuksi ajattelin, ettei sen olisi väliäkään. Kuitenkin päällimmäisenä oli empaattisuus ja myötäeläminen.

Kun kirjoittaa oman äidin kertomuksista, joutuu myös eettisten pohdintojen eteen. Voiko olla objektiivinen? Lopulta täytyy kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, koska ei voi tehdä tutkimusta ja jättää jotain oleellista kertomatta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kirjoittaa jotain loukkaavaa siksi, että haluaa paljastaa jotain, jolla ei kuitenkaan ole yleisempää merkitystä. Äitini kertomuksissa on joitakin virheellisyyksiä, jotka voi korjata. Mm. kun hän kertoo, että isä pesi saunassa aina lapset. Se ei voi olla hänen omaa kokemustaan, koska hän oli isän kuollessa vasta kaksi vuotta vanha eikä omien sanojensakaan mukaan muista isästään muuta kuin hautajaiset. Saunakertomus liittyy todennäköisesti jonkun muun kertomaan. Joitakin päivämääriä voi tarkastaa sotahistoriasta ja papereista, joissa on tarkempia päivämääriä kuten evakkoon lähdöistä ja sotien alkamisista.

Omasta elämästään kirjoittaminen on myös vaikeaa, mikäli haluaa pysyä mahdollisimman totuudellisessa kertomuksessa. Monet tutkijat pyrkivät määrittelemään autobiografian, koska se on tietenkin tärkeää, mikäli pohditaan kertomuksia siten, että pyritään luomaan teorioita tai tutkimaan elämäkertaluennan teorioita. Päivi Kosonenkin on pohtinut kysyvästi mitä autobiografia on. Onko se kertomus, jossa kirjoittava subjekti muotoilee kirjoituksessa oman elämänsä subjektiivisen ja myyttisen totuuden? Onko kysymys representaatiosta, jossa kirjoittaja kirjoittaa kokemuksensa samalla tavalla kuin fiktioitakin kirjoitetaan siten, että kokemus ja kielellisen formuloinnin välillä on aina kuilu, mutta autobiografi ottaa tehtäväkseen oman myyttinsä paljastamisen. Olen itse näillä samoilla linjoilla. Ajattelen kuitenkin ettei koskaan kirjoitettu totuus ole sama kuin tapahtumien totuus. Ei ole mahdollista kirjoittaa kaikkia vivahteita ja vaikuttimia niin rehellisesti, että siinä olisi koko totuus. Tärkeintä ei mielestäni kuitenkaan ole pyrkiä löytämään absoluuttista totuutta, sillä ei kertomusten tai kokemusten kannalta ole merkitystä. Jokainen kertoo oman totuutensa omien kokemusten kautta. Vaikka kirjoittaisimme toisen kirjoittamasta elämänkerrasta, siitä tulee aina kuitenkin meidän tulkintamme ja siten meidän totuutemme.

Minä historiassa ja historia minussa

Tämä artikkeli on osa yliopistossa kirjoitetusta esseestä.

Iän myötä on elämänkokemusta kertynyt paljon. Silti punaisena lankana historiassani kulkee karjalaisuus. Se ilmenee karjalaisena identiteettinä ja geeniperimänä. Identiteetillä tässä tarkoitan sitä kokemusta, että kuulun tähän heimoon ja jatkan tämän heimon perinnettä sekä sitä miten muut ovat määritelleet karjalaisuuden. Lapsena ja nuorena olin niin sisällä karjalaisuudessa, etten osannut erottaa sitä omaksi identiteetiksi. Vasta sen jälkeen kun opin erottamaan toisenlaisia ryhmiä, omat erikoispiirteet selkenivät.

Minulle karjalaisuus ei ole paikallinen identiteetti, koska en ole asunut Karjalassa. Pikemminkin karjalaisuus liittyy perheen ja suvun vaiheisiin sekä sosiaaliseen ryhmään kuulumisena murteen, normien, arvojen ja tapojen perusteella. Sukuni on kotoisin niin isän kuin äidin puolelta Sortavalan maalaiskunnasta, Laatokan rannalta, vaikkakin sukujuuret johtavat 1400-luvulla Lappeelle. Vanhempani ovat joutuneet lähtemään Karjalasta II maailmansodan aikana kaksi kertaa.

Nuorempana en ymmärtänyt sitä muukalaisuuden tunnetta, mitä vanhempani kokivat muuttaessaan Keski-Suomeen. Mutta kun nyt mietin sen aikaista elämää 1950- ja 1960-luvuilla, ymmärrän monia tapauksia paremmin. Perheemme sosiaalinen elämä oli tuolloin vilkasta, kanssakäyminen tapahtui yleensä vain karjalaisten kesken. Kotipitäjääni perustettu karjalaisseura oli myös kohtaamispaikka ja sen puitteissa kokoonnuttiin kodeissa. Muistan kuulleeni paljon naurua, tarinoita, kaskuja ja laulua. Osallistuimme myös paikallisiin urheilukilpailuihin lähes koko perheenä ja kotona iltaisin esitimme voimistelutemppuja. Hengellisissä tilaisuuksissa ja kirkossa kävimme säännöllisesti.

Ruokaperinne poikkesi monella tapaa paikallisesta. Teimme karjalanpaistia, piirakoita, sultsinoita ja pyöröjä. Uuniruuat olivat viikonlopun aterioiden perusta. Kun isä ja äiti rakensivat uuden talon, alakertaan rakennettiin erillinen leivintupa. Muistan myös kuinka keräsimme paljon marjoja ja sieniä sekä kalastimme. Kalenterin mukaiset juhlapäivät olivat tärkeitä. Niiden viettämisessä noudatettiin samoja tapoja vuodesta toiseen. Joulu, pääsiäinen ja juhannus olivat tärkeitä juhlia. Joulua ja pääsiäistä vietettiin kirkollisina juhlapyhinä ja juhannusta kesän kohokohtana. Pääsiäiseen kuuluivat virpovitsat ja maalatut kanamunat sekä pitkäperjantain hiljainen vietto. Äiti kertoi, että hän oli jo lapsena käynyt virpomassa. Tapa on todennäköisesti tullut ortodoksisesta perinteestä. Isäni ja äitini ovat luterilaisia, mutta suvussa on myös ortodokseja.

Kun elettiin Suomen nousukautta, äiti ja isä olivat myös uppoutuneet työhön ja karjalainen perinne säilyi enimmäkseen vain murteessa, ruokaperinteessä sekä juhlapyhien vietoissa.

Geeniperimässä näkyy myös suvun perimät sairaudet sekä määrätyt piirteet ulkonäössä. Isäni veljenpojan aikuistuttua hämmästytti hänen yhdenäköisyytensä isoisän kanssa. Veljenpoika oli jopa kasvattanut lähes samanlaiset viikset kuin isoisällä oli ollut.

Tyttäreni ensimmäisen lapsen synnyttyä alkoi ihmeekseni tuolta mielen syövereistä pulputa loruja ja lauluja, joita en tiennyt muistavani tai osaavani. Osa niistä on selvästi karjalaisia ja oman äitini hokemia ja laulamia.

Mikäli sodan jälkeen koko Karjala olisi jäänyt Suomelle, olisi karjalaisuus saanut varmaan erilaisia piirteitä mielessäni. Nopea ja lopullinen muutto kotikonnuilta aiheutti muukalaisuuden tunteen moniksi vuosiksi, joka on osaksi siirtynyt myös minun sukupolvelleni.

Tutkimuksista

Satakunnan Kansa (4.8.2010) kirjoittaa tutkimuksesta, jossa mies- ja naisparien vihkiminen kirkossa jakaa suomalaisten mielipiteitä. Tutkimuksen tuloksissa yli puolet suomalaisista sallisi samaa sukupuolta olevien avioliitot, vajaa kolmannes on päinvastaista mieltä. Reilu kolmannes kansasta ajattelee, että kirkon tulisi vihkiä edelleen vain eri sukupuolta olevien avioliitot. Vajaa kahdeksannes suomalaisista veisi kirkolta vihkimisoikeuden kokonaan. Vajaa kahdeksannes on noin 12,5 %.

Tutkimustulokset ovat varmaan aivan oikeat. MUTTA sitten kun katsoo miten tutkimus on tehty, voikin jo miettiä onko otos kansasta totuuden mukainen. Tiedot on Sales Questorin tekemästä sähköisestä kyselystä, joka on toteutettu kansainvälisen tutkimusyhtiön YouGov Finlandin kuluttajapaneelissa. Tällaiset paneelit ovat vain joidenkin ulottuvilla. Ei niihin osallistu tavalliset ”mökin ukot ja akat”. Kaikkiin tutkimuksiin kannattaa suhtautua tietyllä varauksella. Eikä niihin voi kovinkaan vakavasti tukeutua.

Erään kirjan äärellä

Lainasin kirjastosta Antti Eskolan kirjan, Mikä henki meitä kantaa, katselen työni jälkiä. On mielenkiintoista lukea, kun jo varttunut professori arvioi tutkimuksiaan. Monia metodologisia menetelmiä hän on joutunut arvioimaan uudelleen ja jopa hylkäämään matkan varrella. Edelleen hän pitää empiiristä tutkimusta arvossa.

Huvittava yksityiskohta oli Eskolan luonnehtima päätelmä arkiajattelusta. Eräs mies oli herännyt kolmena aamuna peräkkäin päänsärkyyn. Hän muisteli, että ensimmäisenä iltana hän oli juonut konjakkia ja kahvia, toisena iltana likööriä ja kahvia ja kolmantena iltana rommia ja kahvia. Koska ainoa yhteinen seikka näille illoille oli kahvin juominen, syy päänsärkyyn oli ilmeisesti kahvin juonti.

Yksi seikka, joka tuli myös esille oman opiskeluni aikana oli se, että empiiriset metodit ovat joskus rakennettu samoille otaksumille kuin esim. fysiikan. Esimerkiksi kun kaasun paine kasvaa tilavuus pienenee ja päinvastoin. Siitä seuraa, että jos vuorovaikutuksen tiheys kahden tai useamman henkilön välillä kasvaa, heidän keskinäiset mieltymyksen tunteensa lisääntyvät ja päinvstoin. Tällaisia kausaalisia päätelmiä tehdään vielä nykyäänkin monissa tutkimuksissa ja nämä sitten leviävät julkisuuteen totuuksina.

Eskola on tutkinut motivaatiota. Hän pohtii miten tutkia niiden henkilöiden lukemisen motivaatioita, jotka eivät missään tapauksessa lukisi enemmän, vaikka heilä olisi enemmän aikaa, kirjat olisivat helppolukuisempia jne. Hän selittää, että nämä hekilöt eivät lue, koska se ei kuulu heidän elämäntapaansa.

Eskola on ehdottanut kirkolle, että se jättäisi jumalanpalvelusuudistuksen ja kohdistaisi havainnointinsa nykyihmisten elämäntapoihin sekä hengellisyyteen ja sen etsinnän muotoihin erilaisten elämäntapojen osana. Eskolan mukaan saatettaisiin havaita, että hengellisen etsijän hahmo on monen nuoren ja vanhemmankin elämässä pikemmin yksinäinen pyhiinvaeltaja kuin kirkon penkissä veisaava ja papin perässä uskontunnustusta lateleva seurakuntalainen.

Toinen sovellus koskee terveyskasvatusta ja sen tohottomuutta. Eskola käyttää itseään esimerkkinä ja kirjoittaa, että jos hän ei laihduta, eikä lisää liikkumistaan, niin häntä uhkaa diabetes ja ties mikä kamala tauti tulevaisuudessa ja ehkä myös kalliimpi hoitomaksu "itseaiheutetuiksi" määritellyistä sairauksista. Niinpä logiikka, jolla hän ottaa terveysuhat vastaan, on se, että hän yrittää olla lukematta, kuulematta ja välittämättä niistä. Hän vahvistaa logiikkaansa sillä, että jos hän kuoleekin nyt, on hän jo yli seitsemänkymmenen, eikä siis kuole nuorena.

Päätelmiä nämäkin.