Tämä artikkeli on osa yliopistossa kirjoitetusta esseestä.
Iän myötä on elämänkokemusta kertynyt paljon. Silti punaisena lankana historiassani kulkee karjalaisuus. Se ilmenee karjalaisena identiteettinä ja geeniperimänä. Identiteetillä tässä tarkoitan sitä kokemusta, että kuulun tähän heimoon ja jatkan tämän heimon perinnettä sekä sitä miten muut ovat määritelleet karjalaisuuden. Lapsena ja nuorena olin niin sisällä karjalaisuudessa, etten osannut erottaa sitä omaksi identiteetiksi. Vasta sen jälkeen kun opin erottamaan toisenlaisia ryhmiä, omat erikoispiirteet selkenivät.
Minulle karjalaisuus ei ole paikallinen identiteetti, koska en ole asunut Karjalassa. Pikemminkin karjalaisuus liittyy perheen ja suvun vaiheisiin sekä sosiaaliseen ryhmään kuulumisena murteen, normien, arvojen ja tapojen perusteella. Sukuni on kotoisin niin isän kuin äidin puolelta Sortavalan maalaiskunnasta, Laatokan rannalta, vaikkakin sukujuuret johtavat 1400-luvulla Lappeelle. Vanhempani ovat joutuneet lähtemään Karjalasta II maailmansodan aikana kaksi kertaa.
Nuorempana en ymmärtänyt sitä muukalaisuuden tunnetta, mitä vanhempani kokivat muuttaessaan Keski-Suomeen. Mutta kun nyt mietin sen aikaista elämää 1950- ja 1960-luvuilla, ymmärrän monia tapauksia paremmin. Perheemme sosiaalinen elämä oli tuolloin vilkasta, kanssakäyminen tapahtui yleensä vain karjalaisten kesken. Kotipitäjääni perustettu karjalaisseura oli myös kohtaamispaikka ja sen puitteissa kokoonnuttiin kodeissa. Muistan kuulleeni paljon naurua, tarinoita, kaskuja ja laulua. Osallistuimme myös paikallisiin urheilukilpailuihin lähes koko perheenä ja kotona iltaisin esitimme voimistelutemppuja. Hengellisissä tilaisuuksissa ja kirkossa kävimme säännöllisesti.
Ruokaperinne poikkesi monella tapaa paikallisesta. Teimme karjalanpaistia, piirakoita, sultsinoita ja pyöröjä. Uuniruuat olivat viikonlopun aterioiden perusta. Kun isä ja äiti rakensivat uuden talon, alakertaan rakennettiin erillinen leivintupa. Muistan myös kuinka keräsimme paljon marjoja ja sieniä sekä kalastimme. Kalenterin mukaiset juhlapäivät olivat tärkeitä. Niiden viettämisessä noudatettiin samoja tapoja vuodesta toiseen. Joulu, pääsiäinen ja juhannus olivat tärkeitä juhlia. Joulua ja pääsiäistä vietettiin kirkollisina juhlapyhinä ja juhannusta kesän kohokohtana. Pääsiäiseen kuuluivat virpovitsat ja maalatut kanamunat sekä pitkäperjantain hiljainen vietto. Äiti kertoi, että hän oli jo lapsena käynyt virpomassa. Tapa on todennäköisesti tullut ortodoksisesta perinteestä. Isäni ja äitini ovat luterilaisia, mutta suvussa on myös ortodokseja.
Kun elettiin Suomen nousukautta, äiti ja isä olivat myös uppoutuneet työhön ja karjalainen perinne säilyi enimmäkseen vain murteessa, ruokaperinteessä sekä juhlapyhien vietoissa.
Geeniperimässä näkyy myös suvun perimät sairaudet sekä määrätyt piirteet ulkonäössä. Isäni veljenpojan aikuistuttua hämmästytti hänen yhdenäköisyytensä isoisän kanssa. Veljenpoika oli jopa kasvattanut lähes samanlaiset viikset kuin isoisällä oli ollut.
Tyttäreni ensimmäisen lapsen synnyttyä alkoi ihmeekseni tuolta mielen syövereistä pulputa loruja ja lauluja, joita en tiennyt muistavani tai osaavani. Osa niistä on selvästi karjalaisia ja oman äitini hokemia ja laulamia.
Mikäli sodan jälkeen koko Karjala olisi jäänyt Suomelle, olisi karjalaisuus saanut varmaan erilaisia piirteitä mielessäni. Nopea ja lopullinen muutto kotikonnuilta aiheutti muukalaisuuden tunteen moniksi vuosiksi, joka on osaksi siirtynyt myös minun sukupolvelleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti