Yliopistossa ollessani jouduimme kirjoittamaan historiasta siten, että olimme siinä itse osallisena. Minun esseeni nimi oli Minä historiassa ja historia minussa. Tämä essee sai jotain ihmeellistä liikahtamaan sisimmässäni. Olin kyllä ollut jo hyvin tietoinen karjalaisista juuristani niin isän kuin äidin puolelta, mutta tämän esseen kirjoittaminen sai minut oikeastaan ensimmäistä kertaa oikein pohtimaan miten olin kokenut tai oikeammin huomioinut omat juureni. Haastattelin kolme kertaa äitiäni vuonna 2005. Oikeastaan niitä ei voi sanoa haastatteluiksi, koska emme koskaan pysyneet selkeissä rajoissa vaan äiti kertoili kaikkea muistamaansa. Yritin joskus palata selkeästi johonkin ajattelemaani teemaan ja siihen systeemiin, jota olin pitänyt runkona, mutta se ei oikein toteutunut. Loppujen lopuksi ajattelin, ettei sen olisi väliäkään. Kuitenkin päällimmäisenä oli empaattisuus ja myötäeläminen.
Kun kirjoittaa oman äidin kertomuksista, joutuu myös eettisten pohdintojen eteen. Voiko olla objektiivinen? Lopulta täytyy kuitenkin kirjoittaa mahdollisimman rehellisesti, koska ei voi tehdä tutkimusta ja jättää jotain oleellista kertomatta. Tarkoitus ei kuitenkaan ole kirjoittaa jotain loukkaavaa siksi, että haluaa paljastaa jotain, jolla ei kuitenkaan ole yleisempää merkitystä. Äitini kertomuksissa on joitakin virheellisyyksiä, jotka voi korjata. Mm. kun hän kertoo, että isä pesi saunassa aina lapset. Se ei voi olla hänen omaa kokemustaan, koska hän oli isän kuollessa vasta kaksi vuotta vanha eikä omien sanojensakaan mukaan muista isästään muuta kuin hautajaiset. Saunakertomus liittyy todennäköisesti jonkun muun kertomaan. Joitakin päivämääriä voi tarkastaa sotahistoriasta ja papereista, joissa on tarkempia päivämääriä kuten evakkoon lähdöistä ja sotien alkamisista.
Omasta elämästään kirjoittaminen on myös vaikeaa, mikäli haluaa pysyä mahdollisimman totuudellisessa kertomuksessa. Monet tutkijat pyrkivät määrittelemään autobiografian, koska se on tietenkin tärkeää, mikäli pohditaan kertomuksia siten, että pyritään luomaan teorioita tai tutkimaan elämäkertaluennan teorioita. Päivi Kosonenkin on pohtinut kysyvästi mitä autobiografia on. Onko se kertomus, jossa kirjoittava subjekti muotoilee kirjoituksessa oman elämänsä subjektiivisen ja myyttisen totuuden? Onko kysymys representaatiosta, jossa kirjoittaja kirjoittaa kokemuksensa samalla tavalla kuin fiktioitakin kirjoitetaan siten, että kokemus ja kielellisen formuloinnin välillä on aina kuilu, mutta autobiografi ottaa tehtäväkseen oman myyttinsä paljastamisen. Olen itse näillä samoilla linjoilla. Ajattelen kuitenkin ettei koskaan kirjoitettu totuus ole sama kuin tapahtumien totuus. Ei ole mahdollista kirjoittaa kaikkia vivahteita ja vaikuttimia niin rehellisesti, että siinä olisi koko totuus. Tärkeintä ei mielestäni kuitenkaan ole pyrkiä löytämään absoluuttista totuutta, sillä ei kertomusten tai kokemusten kannalta ole merkitystä. Jokainen kertoo oman totuutensa omien kokemusten kautta. Vaikka kirjoittaisimme toisen kirjoittamasta elämänkerrasta, siitä tulee aina kuitenkin meidän tulkintamme ja siten meidän totuutemme.
1 kommentti:
Hei pitkästä aikaa! Kiva, että olet aktivoitunut kirjoittelemaan tänne. Yritän lukea aina silloin tällöin.
Lähetä kommentti